Museoita, kahviloita ja vähän opiskeluakin

Vaikuttaa uskomattomalta, että lähdöstä on kulunut jo reilu kuukausi. Aika on solahtanut ohi kuin huomaamatta, ja elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa. Oikeat opiskelutkin alkoivat viimein ja saksankielisistä luennoista on selvitty enemmän tai vähemmän kunnialla. Kurssivalinnat aiheuttivat päänvaivaa loppuun asti. Tarjolla oli paljon kiinnostavaa, mutta joka kurssin kohdalla jouduin miettimään kielikysymystä: selviäisinkö tästä kurssista saksaksi? Tällä erää päädyin valitsemaan lähinnä luento- ja piirustuskursseja, seminaarityyppisille kursseille uskaltaudun ehkä keväällä. Saksan kuunteleminen sentään sujuu opettajien vaihtelevan paksuisista aksenteista huolimatta, ja kuvien kieli on universaali, joten enköhän saa raavituksi kasaan riittävästi opintopisteitä.

Ensimmäinen koitos oli "Itävaltalainen arkkitehtuuri 1800- ja 1900-luvuilla" -kurssin alustus, joka oli kahden tunnin pikakurssi maan historiaan alkaen 1700-luvun lopulta. Arkkitehtuuri on tietenkin sidoksissa kaikkeen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, joten historian tuntemus on oleellista, jotta pystyy ymmärtämään rakennustaiteen vivahteita. Suurimmalle osalle osallistujista luento lienee oleen tutun kertausta, mutta minulle se oli todella valaiseva. Jouduin huomaamaan, miten huonosti sitä lopulta tuntee yksittäisten maiden historiaa, ja se vähä, mitä tietää, on sotahistoriaa ja valtioiden rajojen siirtymistä kartalla. Muutamat asiat olivat toki tuttuja koulun historiantunneilta: Hapsburgit, Itävalta-Unkari, ensimmäinen maailmansota, keisarikunnan hajoaminen... Mutta mitäs sitten? Seuraava asia, joka muistuu mieleen on Anschluss, mutta paljon varmasti tapahtui ennen sitä. Miltä näytti sotien välinen aika ja Itävallan ensimmäiset tasavallan vuodet? Millainen oli maan asema kylmän sodan aikana? Luento toimi erinomaisena mielenkiinnon herättäjänä. Haluan tietää lisää! Pitäisiköhän yrittää löytää jokin hyvä opus maan lähihistoriasta...

Wienin teknillinen yliopisto on iso koulu, ja iso on myös arkkitehtuurin laitos. Opiskelijoita on kirjoilla 6000, joista ilmeisesti n. 2000 opiskelee aktiivisesti. Kursseille on tunkua, mikä näkyy esim. piirustuskurssilla. Opiskelijamäärää ei ollut alunperin rajoitettu, mutta opettaja joutui sulkemaan ilmoittautumisen, kun luku ylitti 430. Ryhmä jaettiin kahtia, mutta suurimmassa piirustussalissa oli silti tiivis tunnelma, opiskelijoita istui kolmessa rivissä lehtiöt sylissä. Onneksi opiskelijanumeroni päättyi parittomaan lukuun, joten pääsin osallistumaan heti ensimmäiselle tunnille. Olen viimeksi piirtänyt elävää mallia ensimmäsenä opiskeluvuonna, joten olin innoissani. Nykyään tulee piirrettyä kovin harvoin mitään käsin. Koulutöihin liittyviä pohjapiirustuksia ja julkisivuja työstän lähinnä tietokoneella, ja jostain syystä en ole pitkään aikaan piirtänyt tai maalannut mitään vain omaksi huvikseni. Olen salaa alkanut pelätä, että piirustustaitoni alkaa käyttämättömänä rappeutua. Ensimmäisellä tunnilla oli kuitenkin hauskaa ja olin myös tyytyväinen tuotoksiini. Jospa tämän vuoden aikana oppisin tarttumaan kynään vähän useammin, enkä vain silloin, kun joku käskee.

Lukuvuokauden alkua odotellessa (ja myös sen alettua) olen ehtinyt tutustua Wienin kulttuuritarjontaan. Heti ensimmäisellä viikolla menin ja ostin vuosilipun Kunsthistorisches Museumiin eli taidehistorialliseen museoon. Sen kokoelmat ovat niin laajat, että on turha edes yrittää nähdä kaikkea kerralla. Kun on vuosilippu taskussa, voi mennä katsomaan vaikka yhden taideteoksen kerrallaan, jos huvittaa. Luulen myös, että museo saattaa kiinnostaa Wienissä käymään tulevia sukulaisia ja ystäviä, joten enköhän saa vuoden aikana 32 eurolle vastinetta. Ensivisiitillä kiersin katsomassa eurooppalaisen maalaustaiteen osastot ja jätin egyptiläisen, kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen suosiolla myöhempään ajankohtaan.

 Lokakuun 5. päivänä oli mahdollisuus kiertää museoita oikein urakalla. Silloin oli Lange Nacht der Museen eli Museoiden pitkä yö. Tapahtumassa oli mukana 700 museota ympäri maata, niistä 129 Wienissä. Yhdellä lipulla pääsi joka paikkaan, ja aikaa oli 7 tuntia, klo 18-01. Opiskelijalippu (11 euroa) oli halvempi kuin monen kohteen sisäänpääsymaksu, joten museoissa saattoi hyvällä omalla tunnolla käyttää juuri niin paljon aikaa kuin huvitti, ja jos jokin ei ollutkaan hintansa väärti, ei käynti jäänyt harmittamaan. Osan näyttelyistä kiersin kokonaan ja ajatuksen kanssa, joissakin tuli vain käväistyä. Yön kokonaissaldo oli kuusi kohdetta: Albertina-museo, Luonnonhistoriallinen museo, Kansalliskirjasto, Secession (kuvassa), Kuvataideakatemian galleria sekä Wienin kaupunginmuseo. Viimeisen kohdalla alkoi iskeä väsymys ja taideähky, joten käynti jäi pintapuoliseksi. Onneksi sinne voi palata, kun aivot ovat vastaanottavaisemmassa tilassa.

Wien on tunnettu kahvilakulttuuristaan ja tavoitteenani onkin tämän vuoden aikana saada kunnon tuntuma kyseiseen skeneen. Hintataso on Helsinkiin verrattuna kohtuullinen, muttei mitenkään hirmuhalpa, joten jokapäiväistä huvia kahviloissa istuskelusta tuskin tulee. Kaikkia paikallisia erikoiskahveja en ole ehtinyt kokeilla, mutta toistaiseksi suosikkini on Wiener Melange. Miten tämä tumman kahvin ja vaahdotetun maidon sekoitus eroaa cappuccinosta, on vielä arvoitus. Täytynee joskus tilata samassa kahvilassa molemmat samalla kertaa, niin ehkä mysteeri ratkeaa. Kahdesti olen yrittänyt tilata Sacher-kakkua, mutta kyseinen herkku oli molemmilla kerroilla loppu. Luulisi sitä tässä kaupungissa riittävän, joten en aio lannistua. Apfelstrudelia sen sijaan olen päässyt nauttimaan pariinkin otteeseen, ja hyvää oli.

Saksan opiskelua ja asunnon etsintää

Kuten sanottu, saavuin Wieniin reilusti ennen lukukauden alkua, tarkalleen ottaen lauantaina 7.9. Kolme ensimmäistä viikkoa osallistuin saksan intensiivikurssille. Opetusta oli joka arkipäivä 9-11.30, joten suurin osa päivästä jäi vapaaksi muille aktiviteeteille. Kurssin taso valittiin itse ilmoittautumisvaiheessa, eikä varsinaista tasokoetta ollut. Muutamat tosin vaihtoivat muutaman päivän jälkeen ylemmälle tai alemmalle tasolle opettajan suosituksesta, mutta minulle tunnit tuntuivat oikein sopivilta. Kaikki kurssilaiset olivat Wienin teknilliseen yliopistoon tulleita Erasmus-opiskelijoita eri puolilta Eurooppaa. Kurssilla puhuttiin paljon, kerrattiin joitakin kielioppiasioita ja kirjoitettiin muutamia kotiaineita. Kuten etukäteen tiesinkin, kirjoittaminen ja ymmärtäminen sujui hyvin, puhumisen kanssa on vielä paljon harjoiteltavaa. Mutta puhumaan oppii vain puhumalla, sitä vartenhan tänne tultiin.

Kun ilmoittauduin kurssille, pystyin varaamaan samalla syyskuuksi majoituksen Wienin yliopistojen ulkomaalaisille opiskelijoille ja vieraille tarkoitetusta asuntolasta. Taloja on useita eri puolella kaupunkia monet vaihto-opiskelijat asuvat niissä koko lukukauden. En ilmoittanut ajoissa haluavani asuntolaan, vaan päätin ottaa riskin ja etsiä asuntoa vasta paikan päälle tultuani.

Ensimmäinen kotipesäni sijaitsi Molkereistraßella Leopoldstadtissa eli 2. kaupunginosassa. (Wien on jaettu numeroituihin kaupunginosiin, saksaksi Bezirk) Sijainti oli oikein kätevä, keskustassa sijaitsevalle koululle pääsi puolessa tunnissa metrolla. Aivan vieressä oli Prater huvipuistoineen ja kuuluisine maailmanpyörineen.

Hain ensisijaisesti huonetta kimppakämpästä. Kävin useissa näytöissä, ja pääsinkin näkemään kiinnostavan kirjon erilaisia asuntoja. Muutamat olivat kivoja, hyvällä paikalla ja kohtuullisen hintaisia. Mutta kun hakijoita on paljon, on alivuokraajalla mahdollisuus päättää, kenet haluaa kämppiksekseen. Pariin otteeseen olo oli kuin olisi työpaikkahaastatteluun mennyt. Koeta siinä sitten lyhyen tapaamisen aikana vakuuttaa, että olet tosi hyvä tyyppi, jonka kanssa on mukava asua. Parin tällaisen tapaamisen jälkeen sanoin olevani kiinnostunut, mutta ei tärpännyt.

Epätoivoisille opiskelijoille tarjotaan myös melko kaameita murjuja, ja jouduin pohtimaan, mikä on minulle asumisessa oleellista, ja millaisten ongelmien tai puutteiden kanssa pystyisin elämään vuoden ajan. Äärimmäisin esimerkki oli kämppä, jossa ei ollut varsinaista kylpyhuonetta, vaan kylpyamme oli aulatilassa, jonka kautta kuljettiin kahteen makuuhuoneeseen. Sielläpä sitten olisi mukava peseytyä pelkän suihkuverhon takana, kun kämppikset kulkevat ohi matkalla keittiöön. Totesin, että niin epätoivoinen en ollut. Parikin asuntoa näytti siltä, kuin niissä olisi viimeiset 50 vuotta asunut mummo, jonka kuoltua perikunta on jättänyt kaikki vanhat, likaiset huonekalut paikoilleen ja alkanut vuokrata sitä opiskelijoille. "Kyllä, taitettava sohva on tarkoitettu nukkumiseen. Ja koko seinän kokoinen kaapisto ja rottinkikeinutuoli jäävät." Kyllähän huoneesta saa omemman näköisen, kun sinne tuo omat tavaransa ja hankkii vaikka kivan päiväpeiton ja pari tyynyä, mutta...

Lopulta tulin siihen tulokseen, että asunnon siisteys on minulle tärkeämpää kuin neliöt. Keskeinen sijainti on myös plussaa, ja siitä voi vähän maksaakin. Kahden viikon etsinnän jälkeen vuokrasin pienen huoneen neljän hengen asunnosta. Kyseessä ei ollut kämppishaastattelu, vaan vuokraemännän politiikka oli antaa huone ensimmäiselle, joka ilmoittaa kiinnostuksensa. Sanoin siis "Hep", allekirjoitin vuokrasopimuksen, hankin vanhemmiltani takauksen, jota ilman vuokraaminen ei olisi onnistunut, maksoin takuuvuokran ja nyt minulla on sitten asunto Wienissä ensi syyskuun loppuun. Törmäsin nimittäin useampaan otteeseen siihen, että vuokranantajat eivät mielellään etsi uusia asukkaita kesken vuoden.

Asunnon sijainti on erinomainen (4. Bezirk). Yliopistolle kävelee muutamassa minuutissa ja keskustan nähtävyydet ovat kivenheiton päässä. Kotikatuni Argentinierstraße alkaa Karlsplatzilta, joka on kaupungin keskeisimipiä aukioita. Lähimmällä metroasemalla risteää kolme kaupungin viidestä linjasta.

Omaa tilaa ei ole kovin paljon, mutta paljonko sitä ihminen oikeastaan tarvitsee? Eipähän tule hankittua liikaa roinaa, jonka kiikuttaminen Suomeen vuoden päätteeksi muodostuisi ongelmaksi. Muutin vajaa viikko sitten ja asuminen on ollut lähinnä uuteen paikkaan ja kämppiksiin totuttelua. Tähän mennessä elo on sujunut melko kitkattomasti. Suurimmat ongelmat ovat liittyneet salaatinkastikkeessa käytettävän etikan määrään. Tulevat päivät, viikot ja kuukaudet kertovat, miten viisi vuotta yksin elänyt suomalaistyttö pärjää amerikkalaisen ja sveitsiläisen jätkän ja belgialaisen tytön kanssa.

Los geht's!

Täällä sitä nyt sitten ollaan, Wienissä. Ja tarkoitus olisi asua täällä ainakin kesäkuun loppuun. Jännittävä ajatus. Vaikka tänne tulo oli tiedossa melko pitkään, tuntui ajatus lähtöön asti kaukaiselta ja epätodelliselta. Voiko todellakin pakata suurimman osan omaisuudestaan kellarivarastoon ja lähteä tuosta vaan vieraaseen maahan kahden matkalaukun kanssa? Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kyllä voi.

Itse asiassa saapumisesta on vierähtänyt jo kaksi viikkoa, mutta alku on ollut sen verran stressaava, että energiaa ei ole riittänyt juuri mihinkään ylimääräiseen. Kun tulin kaupunkiin, minulla oli tiedossa majoitus kolmeksi viikoksi. Suuri osa ajasta on siis kulunut asuntoa etsiessä ja sen puutetta murehtiessa. Ajoittain ehti jo iskeä epätoivo, mutta lopulta kämppä löytyi kuin löytyikin. Kannatti siis luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä.

Nyt kun suurin ongelma on ratkaistu, sain vihdoin aikaiseksi aloittaa tämän blogin. Nähtäväksi jää, millaisia juttuja, kuinka usein ja kuinka paljon sitä ehtii kirjoittaa. Ajattelin kuitenkin, että tämä olisi hauska tapa kertoa koti-Suomeen jääneille, mitä tänne kuuluu ja miltä elämä Wienissä maistuu. Tällä hetkellä on edelleen sellainen olo kuin olisi täällä vain lomailemassa. Mutta kunhan oikea opiskelu viikon päästä alkaa ja arki lähtee rullaamaan, voi olla, että olokin muuttuu. Sitä odotellessa.